Kimmo

Alkuperä

Kimmo on itsenäinen suomalainen nimi, joka on peräisin kansanrunoudesta. Se ehdotettiin etunimeksi 1860-luvun puolivälissä, ja sen tunnettuutta kasvatti merkittävästi Eino Leinon runo Kimmon kosto kokoelmassa Kangastuksia (1902). Suomalaiseen almanakkaan nimi merkittiin vuonna 1929. Kimmo on hyvä esimerkki kansallisromanttisen kauden tavasta nostaa vanhasta runoudesta uusia etunimiä. Toisin kuin samalla kirjaimella alkavat Kim ja Kimi, Kimmo ei ole heprealaisperäisen Joakim-nimen johdannainen, vaan oma, kotoinen kansanrunouden nimi, jolle ei ole esitetty selvää sanakirjamerkitystä.

Merkitys

Itsenäinen suomalainen nimi, joka tunnetaan kansanrunoudesta; sillä ei ole vakiintunutta sanakirjamerkitystä.

Kulttuuriset viitteet

Tunnettuja nimen kantajia ovat jääkiekkoilija Kimmo Timonen (s. 1975), pitkän NHL-uran tehnyt puolustaja ja olympiamitalisti, harmonikkataiteilija Kimmo Pohjonen (s. 1964), joka on uudistanut harmonikan käyttöä nyky- ja maailmanmusiikissa ja esiintynyt laajalti myös ulkomailla, sekä kokoomuksen pitkäaikainen kansanedustaja ja ministeri Kimmo Sasi (1952–2025). Timonen voitti jääkiekossa olympiapronssia Suomen maajoukkueessa. Nimipäivää vietetään suomalaisessa almanakassa 2. elokuuta, ja ortodoksisessa kalenterissa Kimmon päivä on 31. heinäkuuta. Vaikka nimi on lyhyt ja jämäkkä, sillä ei ole Joakim-nimen kaltaista laajaa kotoisten muotojen perhettä, vaan se on säilynyt itsenäisenä. Eino Leinon runo piti nimeä kauan suomalaisten tietoisuudessa.

Suosio

Kimmo oli erittäin suosittu 1960–80-luvuilla, jolloin se oli yksi tavallisimmista suomalaisista miesten nimistä, ja sitä annettiin lähes yksinomaan ensimmäisenä etunimenä. Suuri osa nykyisistä Kimmoista on syntynyt juuri näinä vuosikymmeninä, ja nimi yhdistyy vahvasti noihin sukupolviin. Nykyään se on uusien lasten nimenä harvinaisempi mutta tunnetaan hyvin oman sukupolvensa selkeänä klassikkona, jonka juuret ovat syvällä suomalaisessa kansanrunoudessa ja Eino Leinon tuotannossa.

Lähinimet ja muunnokset

• Aki
• Kim
• Kimi