Nuutinpäivä

Päivä, joka päättää joulun

Nuutinpäivää vietetään vuosittain 13. tammikuuta. Vanhan sananlaskun mukaan hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi: joulurauha alkoi Tuomaan päivänä 21. joulukuuta ja päättyi nuutinpäivänä, jolloin noin 20 päivää kestänyt juhla-aika tuli päätökseen. Joulurauha oli vanha käsite, joka tarkoitti rauhoitettua juhla-aikaa: raskasta työntekoa vältettiin, syötiin paremmin ja kestittiin vieraita.

Nuutinpäivänä joulu siis korjattiin pois. Kuusi vietiin ulos, koristeet kerättiin talteen ja arki sai jatkua entiseen tapaansa. Vielä tänäkin päivänä moni purkaa joulukoristeensa juuri nuutinpäivän tienoilla, ja sanonta nuuttina joulu päättyy tunnetaan laajalti. Päivä ei ole virallinen vapaa- tai liputuspäivä, vaan kansanperinteen merkkipäivä, joka elää tapoina ja sanontoina.

Miksi nuutinpäivä on 13. tammikuuta

Nuutinpäivä ei ole aina ollut tammikuun 13. päivänä. Vanhimmassa perinteessä nuutti tarkoitti loppiaisen jälkeistä päivää eli 7. tammikuuta, joka päätti joulun. Päivä siirtyi kalenterissa nykyiselle paikalleen 13. tammikuuta 1700-luvun alussa, ja siitä lähtien se on pysynyt vakiintuneena.

Päivä on saanut nimensä Nuutti-nimestä, joka on vanha asu nimestä Knut. Nuutin nimipäivää vietetään suomalaisessa almanakassa 13. tammikuuta. Nimi Nuutti on viime vuosikymmeninä yleistynyt uudelleen, ja suuri osa nimenkantajista on syntynyt 2000-luvulla. Näin sama päivämäärä yhdistää vanhan joulunpäätösperinteen ja yhä käytössä olevan etunimen.

Kun aikaa lasketaan joulupäivästä 25. joulukuuta, nuutinpäivä osuu järjestyksessä kahdenneksikymmenenneksi päiväksi. Tämä vastaa vanhaa käsitystä noin 20 päivää kestäneestä joulunajasta, joka alkoi jo ennen itse joulua ja päättyi vasta tammikuun puolivälissä.

Nuuttipukit kiertämässä

Nuutinpäivän tunnetuin perinne ovat nuuttipukit. Ne ovat naamioituneita kulkijoita, jotka kiertävät talosta taloon, esittävät laulun tai loruja ja saavat siitä pienen palkkion. Aiemmin liikkeellä olivat aikuiset miehet ja naiset, nykyään useimmiten lapset. Osassa Suomea pukit lähtivät liikkeelle jo loppiaisen jälkeen 7. tammikuuta, osassa vasta varsinaisena nuutinpäivänä.

Asu rakennettiin tunnistamattomaksi. Tavallinen nuuttipukki puki ylleen nurinpäin käännetyn turkin tai olkiin puetun takin, painoi päähänsä sarvet ja peitti kasvonsa tuohinaamarilla tai nokitahralla. Joillakin oli mukanaan kostea koivunvitsa. Talossa kysyttiin, onko tähteitä tarjota, ja isäntäväen odotettiin antavan ruokaa tai juomaa. Jos mitään ei herunut, pukit saattoivat laulaa pilkkalaulun. Runsaasta kestityksestä jätettiin oven pieleen tai seinään merkki, joka kertoi talon vieraanvaraisuudesta läpi talven.

Missä perinne on elänyt

Nuuttipukkiperinne ei ole koskaan ollut yhtä vahva kaikkialla Suomessa. Se on säilynyt elävimpänä Lounais-Suomessa, etenkin Satakunnassa ja Vakka-Suomessa, missä nuuttipukkeja liikkuu yhä. Satakunnan Museon mukaan vanhimmat kirjalliset maininnat alueen nuuttipukeista ovat 1800-luvun puolivälistä, vaikka itse tapa on todennäköisesti tätä vanhempi.

Perinteestä on jäänyt myös esineistöä. Suomen kansallismuseon kokoelmissa on nuuttipukin naamari Sipoosta 1800-luvulta, mikä kertoo naamioitumisen pitkästä historiasta. Nuuttipukki on osa vanhaa keskitalven naamioitumisperinnettä, jossa tunnistamaton hahmo sai kiertää kylällä tavallisista käytöstavoista poiketen. 1900-luvun kuluessa tapa hiipui monin paikoin, mutta viime vuosikymmeninä se on elpynyt ja levinnyt takaisin alueille, joilta se oli jo kadonnut.

Lasten juhlaksi muuttunut tapa

Aikojen kuluessa nuuttipukkien luonne on muuttunut. Alun perin kyse oli aikuisten karnevaalimaisesta kierroksesta, jossa naamioituneet hahmot saapuivat pihoille meluten ja kestitystä vaatien. Tällainen aikuisten naamiokierto ennakoi osaltaan myöhempää, paaston alkua edeltävää laskiaisen karnevaalitunnelmaa. 1900-luvulla tapa muuttui vähitellen lasten perinteeksi: lapset pukeutuvat erilaisiin asuihin ja kiertävät naapurustossa esittäen laulun tai lorun pientä palkkiota vastaan.

Muutos muistuttaa pääsiäisen virpomista, ja monin paikoin nuuttikierros on kutistunut lähipiirin tai naapuruston tapaisuudeksi. Perinteen säilymistä on viime vuosina pyritty tukemaan esimerkiksi kouluissa ja paikallisyhdistyksissä, ja uusi nuuttipukkien sukupolvi on kasvanut jatkamaan kiertoa. Näin vanha joulunpäätöstapa on saanut uuden, lapsilähtöisen muodon, jossa naamioituminen ja laulu ovat säilyneet, mutta meluisa kestityksen vaatiminen on jäänyt pois.

Nuutinpäivä nykyään

Nykyään nuutinpäivä tunnetaan ennen kaikkea hetkenä, jolloin joulu puretaan. Useissa kodeissa joulukuusi viedään ulos ja koristeet pakataan laatikoihin juuri tämän päivän tienoilla, vaikka tarkka ajankohta vaihtelee perheittäin. Kauppojen ja katujen jouluvalot sammuvat, ja arki palaa loppiaisen jälkeisistä päivistä täysin.

Nuutinpäivä jää joulun ja kevättalven väliin pienenä mutta tunnettuna merkkipäivänä. Sen näkyvin perinne, nuuttipukkien kierto, elää erityisesti Lounais-Suomessa, ja sanonta hyvästä Tuomaasta ja pahasta Nuutista muistuttaa yhä, että joulu alkaa ja päättyy määräpäivinä. Koska päivämäärä on kiinteä, nuutinpäivä toimii vuodesta toiseen samana selkeänä rajapyykkinä joulun ja arjen välillä. Monelle päivä on luonteva hetki todeta juhlakauden olevan ohi ja kääntää katse eteenpäin.

Milloin päivä on

Kiinteä päivä: aina 13. tammikuuta (13.1.). Päivämäärä ei siirry viikonpäivän mukaan. Päivä vakiintui nykyiselle paikalleen 1700-luvun alussa ja päättää perinteisen joulunajan.